Harmaan syviä sävyjä ja valonpilkahdus

Tämä kirjoitus kuuluu niihin harmaasävyisiin päiviin, joita viherrakentamisen matkan varrella olen kohdannut. Mikäli kaipaat kepeää luettavaa, niin suosittelen skippaamaan alla olevan tekstin ...

**************************************************

Taaksejäänyt viikko on ollut raskas. Superraskas.
Ehkä yksi elämäni raskaimmista vuodenvaihteista. Edellinen vastaavanlainen osui jouluun 2004, kun mummini menehtyi....
Olemme surreet viikon edesmennyttä koiraamme koko perheen voimin.
Surun kohtaamisessa on kuitenkin ollut se valon pilkahdus, että yhdessä koettu suru on yhdistänyt perhettä ja jaettu suru on myös tavallaan puolittanut surun ja ikävän määrää.

Lohtua tässä tilanteessa tuo se, että tiedämme koirallamme olleen hyvä ja pitkä elämä ja hänen vuokseen tehtiin kaikki mahdollinen. Enempää emme olisi voineet. Hän oli paras kaveri, ihan paras, ja mikään toinen eläin ei koskaan voi korvata häntä eikä viedä niitä ilon muistoja, joita meillä rakkaasta Casperistamme on.

Ja jotta elämä ei olisi turhan helppoa, niin ei nämä surun aiheet / vaikeudet tähän lopu. Olen keväästä saakka taistellut läheisen Alzheimeria sairastavan ihmisen oikeuksien ja avun saamisen puolesta. Omainen, joka tämän on itse kokenut, tietää mikä määrä kädenvääntöä ja puheluita "asioiden eteenpäinvieminen vaatii". Ja jumalattoman tiukkaa asennetta.

Vanheneminen ei ole helppoa. Tuntuu, että ihmisen arvo tässä yhteiskunnassa mitataan vain tuottavuuden perusteella. Kun et enää tuota, olet vain kulurasite yhteiskunnan koneistossa. No, joka tapauksessa, tähän sairauteen liittyviä asioita kumuloitui nyt juuri tämän vuodenvaihteen ympärille oikein suuressa määrin. Joten olen kyllä saanut ihan oman osuuteni vuodenvaihteen ikävistä uutisista ja vastoinkäymisistä. Jatkan kuitenkin taistelua inhimillisen ja arvokkaan vanhenemisen puolesta, johon jokaisella meillä pitäisi olla oikeus.
Meillä kaikille vanheneminen on kuitenkin edessä jossain vaiheessa ja toivon, että jos itse jonain päivänä tarvitsen apua, että joku jaksaisi taistella minun vuokseni.

Tai itse asiassa toivon, että jo lähiaikoina yhteiskunnassa herättäisiin yhä enenevässä määrin lisääntyvien muistisairaiden tarpeisiin ja että avun saaminen ei olisi näin vaikeaa. Ehkä joku päättäjä herää sinä päivänä, kun hänet itse laitetaan kotiin pyörimään yksin vaipoissa, ovelle asennetaan ovivahti ja joku käy kotihoidosta heittämässä "napit naamaan" ja safkat eteen. Viihdytä siinä sitten itseäsi 23 h yksin, kun lukeminen ei enää suju eikä telkkarin katselustakaan tule oikein enää mitään. Ja asuttuaan vuosikymmeniä samassa asunnossa, ihminen ei enää löydä vessaa, eikä tiedä missä keittiö on.

Hei, tämä on todellisuutta tämän päivän Suomessa! Ja uskallan veikata, että olen vain nähnyt murto-osan tästä todellisuudesta.

Olen kuitenkin päättänyt, että vaikka vuodenvaihde on ollut tuskan määrässä mitattuna hirmuinen, niin en jää tähän suruun rypemään. Elämään kuuluu myös nämä suuren surun hetket ja ne on hyväksyttävä ja surutyö on tehtävä. Mutta, elämä on ennen kaikkea tarkoitettu elettäväksi, joten en anna näiden vaikeuksien saada niskalenkkiä minusta.

Yritän muistaa, että elämässä on paljon positiivisia asioita ja niistä saa voimaa, jos vain jaksaa yrittää.

Omalla kohdallani tämä tarkoittaa mm. palaamista monen vuoden jälkeen ratsaille, talviseen luontoon, kera issikan (islanninhevosen).