Suruprosessia ja pikku naskaleita

Surun ja haasteellisten aikojen keskellä on pakko yrittää kanavoidat ajatukset iloisiin asioihin.
Toki surut on surtava, niitä pullottamalla tilanne ei helpota. Vaikka suren edelleen koiraamme, ja pala nousee kurkkuun päivittäin, niin olen hyväksynyt sen, että elän tämän surun kanssa. Tiedän myös sen, että pienin askelin tilanne helpottaa. Olinhan henkisesti valmistautunut koiran menetykseen jo viime keväästä lähtien, jolloin koirallamme todettiin keuhkofibroosi. Toki, lopullinen päätös koiran lopettamisesta tehtiin todella nopeasti, mutta seison edelleen sen takana, että ratkaisu Casperin kannalta oli oikea. Eläintä ei saa rakastaa niin paljon, tai pelätä omaa surua, että antaa eläimen kärsiä.
Elämä kantaa. Välillä nilkuttaen, välillä kulku polulla on aurinkoisempaa.

Alzheimeriin sairastuneen omaisen asioiden hoito kulkee tässä rinnalla ja senkin kanssa on vain opittava elämään. Yksi päivä voi olla ok, toinen voi olla yhtä syöksylaskua. Ja valitettavasti viime viikot ovat olleet sairauden kanssa aikamoista alaluisua.
En kuitenkaan ole ajatellut jatkaa näiden Alzheimeriin liittyvien asioiden käsittelyä blogissani, sillä tarvitsen irtiottoa kaikista ympärillä tapahtuvista ikävistä asioista. Blogin kirjoittaminen on se hetki minulle, jolloin voin hypähtää ikiomaan kuplaani ja muut haasteet saavat siirtyä hetkeksi takavasemmalle. Omaisen Alzheimer ja sen mukanaan tuomat haasteet on pyrittävät ottamaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat - päivä kerrallaan.

Olen niin vannoutunut Westie (Valkoinen länsiylämaanterrieri) ihminen, että en oikein osaa olla kotona, jos jaloissa ei pyöri koiraa. Casperin kanssa eletyt 13 vuotta "koiranelämää" ovat muokanneet arkeen rutiinit, joita ilman on vaikea elää.
Kun perheessä ei yht' äkkiä olekaan enää lemmikkiä, niin tuntuu, kuin koossa olisi vain 75% perheestä. 25% on auttamattomasti kateissa. Toki, korvaamattoman arvokas kokoonpano on myös tuo 75%, tai siis tällä hetkellä kolmikon muodostama 100%.

Olen edelleen sitä mieltä, että edesmennyt koiramme oli äärimmäisen viisas tapaus.
Odotukset ovat todella korkealla, kun miettii uuden koiran hankintaa. Toki, aina on pakko muistaa, että jokainen koira on yksilö, eikä koiria voi koskaan verrata keskenään. Jokainen uusi yksilö on kuitenkin samalla uusi mahdollisuus.

Casperin vielä eläessä, mielessä kävi, että olisiko hänelle pitänyt ottaa kaveri....eli ajatusta oli perheessä pyöritelty jo siinä vaiheessa, kun kaikki näytti vielä suht' hyvältä Casperin suhteen.
No, pakkohan se on myöntää, että pikku karvakavereita on jo käyty katsastamassa ja kyllähän pienet Westie-hauvavauvat ovat suloisia pikku naskaleineen. Voi sitä elämäniloa ja riemun määrää, mikä pennuista lähtee. Elämä edessä ja maailma täynnä outoja asioita. Kaikki uutta ja ihmeellistä!

Jaksaisko vai eikö jaksais?

Vauhtia ja vipinää!

Alustavasti yksi urospentu on meille varattu ja katsotaan nyt sitten millä aikataululla tilanne etenee...
Kasvattaja on joustava asioiden suhteen tietäen tämänhetkisen tilanteemme.
Suru ja toivo kulkevat rinta rinnan....