Luonnon antimia

Minulle metsä ja luonto edustaa sitä paikkaa, jossa voi "tyhjentää pään kaikista turhista asioista", kulkea, elää hetkessä, katsella, ihmetellä luontoa ja sen antimia. Ja tietenkin poimia niitä. Ihanaa hyötyliikuntaa luonnon helmassa.

Tulin eilen illalla maalle koiran kanssa.
Vapaa-ajan viettopaikkamme polun varressa kasvoi kanttarelleja. Samalta paikalta olin vain muutama päivä sitten korjannut kaikki samassa kohdassa kasvaneet sienet.
Ja nyt niitä oli kasvanut taas lisää.
Joten, päätin ottaa korini ja suunnata kohti vakituiseksi muodostuneita sienestyspaikkoja.
Kanttarelleja lähdin pääosin etsimään, mutta sainkin paljon enemmän.
Eilisen antimet: vaaleaorakas, mustatorvisieni ja kanttarelli.

Vaaleaorakas.

Vaaleanorakkaan (lat. Hydnum repandum) tunnistaa kermanvaaleasta väristään, jämäkästä varresta sekä pehmeistä "piikeistä"eli orasta lakin alla. Sieni on lähes kanttarellin veroinen ruokasieni, jonka maku on mieto tai jonkin verran kirpeähkö.
Mummini keräsi näitä aikanaan paljon ja muistan hänen paistaneen sienen lakin voissa paistinpannulla. Ja ripaus suolaa päälle ja nautittiin ihan pihvin tavoin.
Kypsentäminen tulee kuitenkin suorittaa huolella.

Mustatorvisieni.

Mustatorvisienen (lat. Craterellus cornucopioides) tunnistaa tummasta suppiloimaisesta ulkomuodostaan, jonka ulkopinta on harmaa (tyveä lukuunottamatta) ja sileä. Sienessä ei myöskään ole helttaa.
Mustatorvisieni on harvinaisempi kuin tärkeimmät kauppasienemme ja se on paikkauskollinen.
Eli tämän herkun löytöpaikka kannattaa painaa mieleen.
Sieni on ohutmaltoinen, joten se sopii kuivattavaksi ja se sopii käytettäväksi mm. keitoissa, kastikkeissa ja muhennoksissa.

Kanttarelli eri kuvakulmista.

Keltavahveron, eli tuttavallisemmin kanttarellin (lat. Cantharellus cibarius), tunnistaa kauniin kullankeltaisesta väristä sekä hedelmäisestä tuoksusta. Kanttareilla voidaan kuivata, pakastaa tai säilöä suolaliemeen. Sieni ei vaadi esikäsittelyä.
Meidän perheessä sientä käytetään pääosin kastikkeena, mutta myös keitossa sekä piiraissa.

Sienestys on ihanaa, mutta on myös tunnettava sienet, joita kerää.
Jos olet epävarma, niin varmista ennen keräämistä ( ja ennen syömistä!!!!!) että et ole kerännyt lautasellesi metsästä myrkyllisiä sieniä!

Antoisia sienestyshetkiä!!!

Päät pensaaseen!

Taas on se aika, jolloin metsä tarjoaa antejaan ja marjapensaat notkuvat marjojaan.

Viime viikonloppuna ponkaisimme heti aamutuimaan mieheni kanssa sienestämään.
Mökkitiellä ystävämme, Mari, lasketteli fillarilla vastaan, ämpäri matkassa mukana. Hänkin oli matkalla metsään, tosin aivan päinvastaiseen suuntaan kuin me. Me urbaanit, maalaiselämää rakastavat, kun lähdemme jo aamukahvin jälkeen metsään,  kanttarellin kiilto silmissä, jotta kukaan muu ei ehtisi ennen. Se on hauska juttu, että jokainen tuppaa pitämään omat kanttarelliapajat visusti omassa tiedossaan. Jos joku kysyy missä käytte sienestämässä, niin vastaus on hieman hymyssä suin tuollainen epämääräinen "noo, tuolla noin".
Oletko koskaan kuullut kenenkään tarkasti kertovan, missä käy sienessä? Minä en.

Aurinko paistoi aamulla vielä vinosti niin alhaalta, että itse asiassa kanttarelleja oli todella vaikea erottaa heinikossa. Mutta, aamureissu kannatti, sillä tuliaisina meillä oli mukavasti parin pienehkön korin verran sieniä matkassa mukana.

 

 

Tämän aamuretken jälkeen otettiin pieni tauko ja sitten alkoi uusi rupeama.
Ei muuta kun sanko ja kori mukaan, samoin pieni jakkara, ja marjapensaan viereen kökkimään.

Siinä sitten hujahti jokunen hetki, mutta sopiva satsi marjoja tuli poimittua.

Illan tullen kaivoin Mehumaijan esiin, pesin mehupurkit hyvin ja huuhdoin ne vielä tulikuumalla vedellä.

Sitten vaan mehua valuttamaan!

Nyt osa puna-, musta-, valkoherukkamehusta odottaa jo pullotettuna. Pensaissa on kuitenkin edelleen runsaasti marjoja, joten ei tämän vuoden marjojen poiminta vielä tähän loppunut....

Sunnuntai ja isänpäivä

Tänään on kaikkien isien päivä! Onnea, onnea!

 

Oma isäni on jo valitettavasti siirtynyt ajasta ikuisuuteen, mutta kävin perjantaina Haminassa haudoilla viemässä kynttilän isäni, mummin, ukin, mummon ja vaarin haudoille. Liekki palaa ja muistot säilyvät. Ainakin niin kauan kuin minussa henki pihisee.
Vaariani en tosin koskaan ehtinyt näkemään, mutta hänen työnsä elää tauluissa. Hän oli taidemaalari ja yksi Haminan taideseuran perustajajäsenistä.

Mutta tänään kuitenkin vietetään isänpäivää, sillä onhan meidän perheessäkin isä, eli aviomieheni. Sporttaava heppu kun on, niin meidän isäntä sai juoksutrikoot talven keleihin. Ja kortin, jossa lukee "Kunto kohdallaan ja runko raiteillaan" =)

Tämä marraskuinen isänpäivä oli harmaa, siis ilmojen puolesta. Mutta mökkimaisemissa suoritettu sienestysretki piristi mieltä. Saldo ei tällä erää ollut suuren suuri, mutta se metsän hiljaisuus oli käsin kosketeltava.

Shhhhh! Pysähdy ja kuuntele! Ja ei niin mitään ääntä. Mistään. Uskomatonta.

Jos joku väittää, että metsässä ei rauhoitu, niin on vaikea kuvitella millaisissa maisemissa sitten voi ylipäätään rauhoittua.
No, toki meitä on moneen junaan ja jokaisella on omat tapansa.

En meinannut uskoa silmiäni, kun löysin sammaleen seasta vielä tähän aikaan vuodesta muutaman kanttarellin. Eihän ne mitään jättisuuria ollut, mutta lisäsivät päivän suppilovahverosaalista ja kanttarellin kaunis oranssi väri oli kuin pieni aurinko vihreällä sammalmättäällä.



Kanttarelli ponnistaa sammaleen lomasta.

 

Päivän sienisatoa.

 

Vastaan tuli myös parta. Siis mikä? No parta, parta!
Kyseessä oli kelohonka puu, jonka yhdellä oksalla kasvoi naavaa.
Naava eli Usnea kuuluu jäkäläsukuun ja ne koostuvat symbioosissa elävistä sieni- ja levälajeista.
No hyvä, selvisihän sekin. Wikipedia on aika jees juttu.
Ja onneksi ei jäänyt sellainen käsitys, että joulupukki on ihan lost ja hänen parta on jäänyt oksalle "narikkaan".

Naavaparta.