Seppä jo syntyessään?

Vaikka ulkona puhaltaa syksyiset myrskyt, niin meillä on onneksi koulussa suuri sisäänrakennettu Puistosali, jossa voimme harjoitella mm. kivitöitä ihanneolosuhteissa. Muutama kiviharjoitustyö on jo takana ja osa niistä on sujunut ilman suurempia ongelmia. Mutta, mitä enemmän vaikeusastetta tulee, niin sitä enemmän joutuu harjoittelemaan. Minä en ainakaan ole ollut kivirakentamisen seppä syntyessäni, joten ihan kyllä aakkosten alusta on lähdettävä rakentamaan omaa osaamispohjaa. Onneksi oppimisen halu on kova. Se auttaa etenkin silloin, kun homma ei suju kuin tanssi.

Oman lisämausteen harjoitteluun tekee se, että ryhmien kokoonpano vaihtelee eri tehtävissä ja samalla tulee harjoiteltua ryhmässä toimintaa sekä kommunikointia uusien ihmisten kanssa.
Nämä edellä mainitut asiat on sinällään ihan jokapäiväistä toimintaa normielämässä. Mutta silloin kun ihmiset eivät vielä tunne kovin hyvin toisiaan ja jokainen miettii kuumeisesti päässään kuinka harjoitus pitäisi läpiviedä, voi eteen tulla hieman haasteellisia hetkiä. Aika on rajallinen, pitäisi tarttua työhön ripeästi ja jokaisella on alkumetrien jälkeen hieman erilainen näkemys missä järjestyksessä pitäisi edetä. Ja ennen kaikkea kenelläkään ei luultavimmin ole vastaavasta harjoituksesta aiempaa kokemusta.
Positiivista tässä tosin on se, että se pakottaa jatkuvaan luovaan ongelmanratkaisuun.
Ja tavoitteena on tietenkin täydellinen suoritus.
Ammatikseen kivitöitä tekevät ihmiset saattavat tietää useitakin eri tapoja päästä oikeaan lopputulokseen, mutta näin untuvikkona on syytä harjoitella alkuun edes yksi oikea tapa.
Joka tapauksessa, työ on millimetrin tarkkaa. Äkkilseltään se varmasti kuulostaa siltä, että "Nooh, milli sinne toinen tänne". Fakta kuitenkin on, että jos alku menee vinoon, niin alun virheet kumuloituu loppua kohden.
Kyse on vähän samasta asiasta, kuin että jos ensimmäisen tapetin vuodan asettaa vinoon, niin ei se viimeinenkään vuota yhtään suoremmassa ole.





Ensimmäinen kiviharjoitustyö.
Aika tasaista jälkeä, sanoisin.

Tässä mentiin jo astetta pidemmälle,
vastaan tuli kulma.
Huh, siitäkin suorittiin!

Ja sitten opemme Hannu lisäsi panoksia, nyt piti saada jo annetulla matkalla 2,5% kaato aikaiseksi.
Vatupassi oli kovassa käytössä, mutta selvittiinhän me tästäkin urakasta, vaikka soijaa pukkasi!


Ei muuta kun kumivasara kourassa kohti uusia haasteita..... Ja trust me, niitä kyllä tulee!