Kuluneen puolen vuoden aikana, muistisairaiden ihmisten hoivakotiympäristöt ovat tulleet minulle tutuiksi. On ollut pysäyttävää todeta, kuinka nopeasti muistisairaus voi edetä. Ja myös se, että muistisairaus ei koske pelkästään ikääntyviä ihmisiä.
Vuosi sitten, läheiseni sai Alzheimer-diagnoosin. Nyt ollaan siinä pisteessä, että hänelle on tehty päätös vakituisesta ympärivuorokautisesta hoivapaikasta. Sairaus on siis edennyt niin aggressiivisesti, että ei ole enää toivoa palata omaan kotiin.
Vuodessa on tapahtunut paljon. Todella paljon. Toki, muutos koskettaa muistisairasta itseään kaikkein eniten, mutta eturintamassa oleva omainen saa kyllä oman osansa tästä sairaudesta. Sairaus tuo mukanaan sen, että tuttu ihminen muuttuu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tai itse asiassa muutos oli alkanut jo aikoja sitten, en vain pitkään aikaan ymmärtänyt, mistä oli kyse.
Ja kun aloin epäilemään, niin siinä vaiheessa oli henkisesti kova paikka joutua ottamaan kantaa toisen ihmisen "itsemääräämisoikeuteen". Kaikesta, mitä tähän mennessä on tullut vastaan, on selvitty. Tavalla tai toisella. Mutta kyllä välillä (monesti) matkan varrella on ollut sellainen olo, kuin olisi vedetty ensin pesukoneen pikalinkouksella muutama tuhat kierrosta ja sen jälkeen vielä mankelin läpi.
Uskon myös, että olen itse jollain tavoin muuttunut tämän prosessin aikana.
Arvostan niitä ihmisiä entistä enemmän, jotka päivä toisensa jälkeen tekee hoitoalan työtä, joko kutsumustyönä, ammatikseen valinneena tai omaishoitajan roolissa. Työ on raskasta ja ihmiselämän vaalimisen näkökulmasta sitä arvokkainta työtä.
Sain vuosi sitten ensimmäisen toimeksiannon toimia vanhainkodin "kukkalähettinä".
Eli toimitin mukavan määrän amppeleita ja istutettavia kesäkukkia hoiva/vanhustenkotiin.
Ja muutama päivä sitten sain jälleen tuon samaisen toimeksiannon lisättynä sillä, että jäin istuttamaan osan kukista vanhainkodin pihalle. En tiedä kuinka monen hoivapaikan budjetoinnissa huomioidaan se, kuinka pieni investointi loppuen lopuksi voi ilahduttaa suurta osaa ihmisiä. No, toki on varmasti ihmisiä, jotka katselevat mieluummin tyhjää betonista kukkalaatikkoa, mutta uskallan kyllä väittää, että useimmat meistä saa enemmän iloa piha-alueesta, jossa on väriä.
Toimitimme tässä tapauksessa hoivakodin toivomat kukat heille, mutta jos itse hoivakodilla ei ole näkemystä mitä kukkia voisi tilata, niin ammattilainen kyllä auttaa asiassa.
Oli ilahduttavaa kuulla, että tänä vuonna kyseisen paikan asukas, joka oli vuosi sitten ollut jo samaisessa hoivakodissa, oli pyytänyt niitä samoja punaisia pelargoneja kuin viime vuonna. Toivon hartaasti, että hoivakodin henkilökunnalla oli resursseja siihen, että halukkaat asukkaat pääsivät myös itse osallistumaan kukkien istuttamiseen.
Voin hyvin olla väärässä, mutta kun loogisesti miettii ikääntyvää ihmistä/hoivakodin asukasta, niin voisin veikata, että vielä tässä vaiheessa monen juuret ovat maaseudulla. Ja kun esim. muistisairaan muistijälki tuntuu kuitenkin säilyvän pidempään nuoruusvuosissa, niin voisin hyvin kuvitella että monille kukkien tai kasvien kanssa touhuaminen voisi olla eheyttävää puuhaa.
Olen itse saanut viettää lapsuuteni kesät maalla ja tunnen edelleen mitä suurinta riemua, kun itse kasvattamat kukat alkavat kukkimaan tai kasvattamani hyötykasvit tuottavat satoa.
On ihanaa seurata kasvun ihmettä! Ja jos sitä pystyy silmänilon lisäksi myös nauttimaan makuaistien muodossa!
Toivoisin mitä suuremmassa määrin, että laitoshoidossa (asiakkaan tilanne huomioiden) olisi mahdollista saada osallistua omin käsin mukaan vihertoimiin.
Näin maallikkona ajattelen, että kiireessä ei ehkä muisteta pysähtyä ajattelemaan, että yhden pienen auringonkukan siemenen istuttaminen voi jollekin yksilölle olla iso juttu ja kuukauden kohokohta.
Ja jos sen saa vielä kukkimaan, niin kuinka monta auringonkukan siementä se tuottaakaan!
Kun kukinnon ottaa talteen ja kuivaa, niin talvella siemenistä on iloa linnuille ja lintujen puuhista niille, jotka seuraavat maailman menoa ruudun takaa......
.JPG)
